5.terapia; tunteet äitiäni kohtaan.

Tällä kertaa terapeutti hieman haastoi minua siinä kuinka suhtaudun äitiini ja hän myös kyseenalaisti sen, etten halua äitini esim. lukevan tätä blogia. Kerroin, että olen niin paljon tapellut äitini kanssa ja yrittänyt saada häntä myöntämään ettei lapsuudessani kaikki ollut ok enkä enään jaksa sitä tehdä. Äitini kieltää kaikki sanomalla höpöhöpö tai, että kuvittelen kaiken ja sitten minä saan raivarin.  Terapeutin mielestä en hyväksy negatiivisiä tunteitani äitiä kohtaan ja yritän peittää ne eri tavoilla. Hänen mielestään olisi mielenkiintoista jos äitini esimerkiksi lukisi nämä kirjoitukseni. Minusta ajatus tuntui tosi rajulta. Jotenkin edelleen ilmeisesti suojelen äitiä niinkuin tein lapsenakin. Tätä terapeutti toikin juuri esille. Hän sanoi, että mieti mitä äitisi on tehnyt/tai jättänyt tekemättä sinulle? Eikö olisi oikein, että se saisi tietää mitä siitä ajattelet...hmmm..vaikea aihe.
Nyt kuitenkin terapian jälkeen olen paljon miettinyt asiaa ja äitini oli muutaman yön kylässäkin meillä ja kyllä huomaan, että minulla on paljon negatiivisiä tunteita ja ajatuksia häntä kohtaan jotka syntyvät erilaisissa tilanteissa tai keskusteluissa. Yritän olla kuitenkin aina tappelematta ja ajattelematta niitä. Sen jälkeen kun äiti lähtee meiltä olen yleensä väsynyt ja monesti vituttaakin...
Huomasin itsestäni mm. sen etten halua katsoa äitiä silmiin ja monet asiat kuten hänen kova ääni tai toisten haukkuminen ärsyttää tosi paljon. Se miksi kuitenkin siedän häntä ja pidän välit hyvänä on se, että hän on tärkeä pojalleni. Pidän häntä mummona en niinkään äitinä.
Terapeutti korosti monta kertaa sitä, että on normaalia tuntea kaikenlaisia tunteita ja antaa niiden tulla yrittämättä tukahduttaa niitä. Ehkä minua pelottaa kuinka rajuna tunteet voivat tulla jos päästän ne vapaasti tulemaan. Raivon tunne voi olla valtava. Sisko sanoo monesti, että raivostuu äidille niin, että tekisi mieli hakata tai tappaa se siihen paikkaan. En ihmettele vaikka sanookin noin Itse voisin tuntea aivan yhtä rajusti ja muistan, että joskus nuorempana tunsinkin, mutta tunteet kääntyi minua itseä vastaa itsetuhoisena käyttäytymisenä.
Jatkan tämän asian kanssa painiskelua vielä itsekseni ja kirjoitan lisää kun saan ahaa-elämyksiä.
Aijoo, vielä se, että terapeutin mielestä on todella julmaa äidiltäni sanoa höpöhöpö johonkin vakavaan asiaan mitä hänelle kerron. Niinhän se on, mutta monet asiat tajuaa vasta kun joku ulkopuolinen ne sanoo. Äitini on aina ollut julma ja siihen on niin tottunut ettei edes sitä aina tajuakkaan. Jos häneltä olisi joskus saanut rakkautta ja hellyyttä niin ehkä julmuuskin olis kolahtanut enemmän, mutta siitä on tullut niin tavallista...en tiedä ymmärrättekö mitä yritän kirjoittaa?

4.terapia: kiintymyssuhteista ja kotitehtäviä

Viime kerralla terapiassa kerroin seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja terapeutti halusi tietää mitä sen jälkeen on tapahtunut? Kerroin, että näen paljon unia, minua on väsyttänyt paljon ja mieheni kanssa on ollut jälleen riitoja. Kotona on olut ahdistava ilmapiiri kun emme ole pystyneet mieheni kanssa keskustelemaan asioista ilman, että tulee riitaa. Terapeutti neuvoi minua kertomaan toiveista, peloista ja tuntemuksista avoimesti niin se helpottaisi toistakin osapuolta. Hän myös muistutti, että miehenikin voi olla järkyttynyt asioista mitä lukee blogissani, koska ne on niin rankkoja asioita. Hän ehdotti, että kysyisin välillä myös mieheni tuntemuksia asioista.

Puhuimme myös taipumuksestani liialliseen huolehtimiseen. Minun pitäisi kiinnittää siihen huomiota jotta en tekisi sitä enään vaan alkaisin huolehtimaan enemmän itsestäni. Sain kotiläksyä alkaa miettimään, että kun teen asioita niin haluanko niitä itse vai teenkö niitä vain huolehtiakseni/miellyttääkseni muita ihmisiä. Minun pitää myös alkaa kiinnittämään huomiota siihen miten itse puhun itselleni. Olenko ankara/vähättelevä/julma ja jos olen niin minun pitää opetella pääsemään siitä eroon ja yrittää olla itselleni rakastava ja kiltti..huh, melkoinen tehtävä, mutta terapeutti sanoi, että voi mennä vuosi tai kaksikin näiden asioiden opetteluun.

Kerroin myös siitä, että minulla on vaikea kiintyä ihmisiin. Minulla on ystäviä joista pidän, mutta en ikävöi, tarvitse enkä oikein kaipaakkaan heitä ja se on minusta outoa, koska he saattavat sanoa, että on ollut ikävä yms. Tällä hetkellä ainoat joihin olen kiinnittynyt on minun poika ja mieheni sekä eläimet, mutta ei muita. Tämä johtuu tietenkin siitä, että en ole saanut lapsena turvallista kiintymyssuhdetta omiin vanhempiin enkä siksi pysty luottamaan ja kiintymään helposti. Minulla ei ole sukulaisiakaan joita pitäisin tärkeänä. Päinvastoin, heistä on todella ikäviä muistoja. Tätini esimerkiksi kävi meillä paljon isäni kuoleman jälkeen. Hän ja äitini polttivat ketjussa tupakkaa sisällä ja haukkuivat isääni sekä muita miehiä. Meistä lapsista he puhuivat kuinka vaikeita ja ilkeitä me ollaan. Tätini tytöt arvostelivat minun pukeutumista, vartaloa, hiukset haisivat kuulemma paskalle ja naureskelivat minulle ja siskolleni. Heidän vierailut olivat niin ahdistavia, että jos näin ikkunasta heidän tulevan pihaan niin saatoin hypätä vessan ikkunasta ulos ja sukkasillaan juosta talliin hevosten luo ettei tarvi olla heidän arvostelun kohteena. Viikonloppuna kävin tervehtimässä tätiäni kun kuulemma on niin yksinäinen eikä kukaan käy. Hän on entinen opettaja, mutta nykyään eläkkeellä ja alkoholisoitunut eikä mene oikein hyvin. Olin jonkun aikaa kylässä ja kun lähdin niin osa minusta toivoi hänelle parempaa ja osa taas ajatteli, että siinäpä kärsit! Terapeutin mukaan kaikki tunteet ovat hyväksi ja niitä ei tarvitse säikähtää. Ihmetteli miksi menin tädin luo vaikka on ollut niin ilkeä minulle? Ihmettelen itsekkin...seuraavaa käyntiä ei välttämättä tulekkaan..
Äitini äiti eli mummoni joka asui naapurissa oli oikea piru naiseksi. Häneltä ei herunut mitään apua tai myötätuntoa meille. Hän kävi aina vain sanomassa, että nyt kun teidän äidillä on niin vaikeaa pitää teidän auttaa ja tehdä kotitöitä enemmän. En koskaan pitänyt häntä mummuna. Hän oli ilkeä naapurin akka jota piti vältellä mahdollisuuksien mukaan. Isäni äiti oli ihana ja rakastava eli ainoa turvallinen aikuinen joita minun lapsuudessa oli. Olen aina sanonutkin, että mummuni oli minulle enemmän äiti kuin minun oma äiti ikinä. Sitähän sanotaan, että lapsuuden vaikeuksista on helpompi selviytyä jos on edes yksi turvallinen aikuinen olemassa ja se voi olla vaikka opettaja.
 Minulla se oli isän äiti <3

3.terapia: kummitus kutittelee öisin.

Päätin kertoa terapeutilleni lapsuuden muistosta joka on vaivannut minua koko elämäni. Meillä oli pieni talo ja vain kaksi sänkyä. Isosiskoni nukkui toisessa ja minä isä ja äidin kanssa toisessa. Minulla on muisto, että joku kutitti minua öisin. Kuulin lähestyvät askeleet, mutta en uskaltanut avata silmiä ja katsoa sitä vaan pidin ne tiukasti kiinni. Yritin varovasti herätellä isää, mutta käsi ei ylettänyt koskaan häneen..Ajattelin, että kutittaja oli kummitus. Puhuin tästä usein lapsena ja minua ihmetytti kun kukaan ei koskaan reagoinut asiaan mitenkään. Oli vain hiljaisuus..
Minulla on myös toinen muisto joka liittyi äitiini ja saunomiseen. Meillä oli ulkosauna jossa kaikki olimme yhtäaikaa ja lopuksi äiti avusti pesussa. En tykännyt kun äiti pesi minua. Se tuntui vastenmieliseltä, koska hän käytti saippuaa pestessään alapääni ja hän pesi minut myös sisältä..ihan vituttaa kirjoittaa tästä, mutta näin se oli. Äitini pesi minut saippualla myös sisältä ja se oli vastenmielistä sekä kirveli enkä tietenkään olisi halunnut sitä! Kerroin tämän terapeutilleni ja hän on sitä mieltä, että olen joutunut lapsena seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi. No, kyllähän minä sen tiedän itsekkin, mutta en vain muista muuta enkä ole asiasta puhunut enään aikuisiällä. Alkaa niin vituttaan ja ahdistaan kun ajattelen sitä..
Jos joku on kysynyt minulta miksi isä tappoi itsensä niin olen vastannut, että koska erosi äidistä. Kerran eräs sanoi, että aika huono syy, luulisi siinä olevan muutakin? Niin se varmasti onkin, mutta en tiedä muuta. Tietenkin olen joskus epäillyt, että hän on tehnyt minulle niin pahoja asioita ettei kestänyt sitä enään, mutta en tiedä. Minua on vaivannut etten muista itsemurhaa edeltävästä yöstä paljoa mitä saaressa on tapahtunut..
Jatkan myöhemmin taas kirjoittelua lisää..

2.terapian jälkeen painajaisia ja ahdistusta.

Terapian jälkeiset pari viikkoa oli minulle melko ahdistavaa aikaa. Tuli monenlaisia tuntemuksia vihasta itkuisuuteen mitä ihmeellisimmissä tilanteissa. Tätä ei helpottanut myöskään se, että tein yötyötä ja unet jäivät aika vähille. Näin paljon painajaisia siskostani ja äidistäni. Oli tarkoitus, että kerron näistä miehelleni, mutta meillä ehtikin tulla aika paha riita..enkä oikein tiedä edes mistä!? Olen ollut todella herkillä kaikesta minulle sanomisesta ja tosissani ajattelin jo, että mieheni on narsisti kun kohtelee minua niin huonosti, mutta onneksi tajusin, että tietyt tilanteet tai sanat muistuttaa minua jostakin mitä minulle on tapahtunut lapsena ja siksi ne tuntuivat niin voimakkailta. Odotin innolla seuraavaa terapia aikaa vaikka samalla se ahdistikin, koska päätin kertoa siellä jotain mistä en ole tainnut koskaan kenellekkään aikaisemmin kertoa.

2.terapia: isän itsemurha

Aikaisemmin taisinkin mainita, että olin isän tyttö. Mukavia muistoja liittyy yhteisiin kalastusretkiin kun menimme merelle veneellä. Siskoni ei halunnut käydä isän luona saaressa, mutta minä menin joskus viikonlopuksi sinne. Poljin pyörällä n.5km joen rantaan ja heilutin sieltä isälle käsiä saareen jotta tulee hakemaan minut. isä tuli perämoottorilla hakemaan. Illalla huomasin isän olevan poissaoleva ja mietteliäs ja yritin saada hänet paremmalle tuulelle esittämällä sketsiä: onx Viljoo näkynyt? Muistan, että laitoin isän kalsarit jalkaan, viinapullon muka takataskuun ja leikin, että poltin tupakkaa, mutta ei isää naurattanut....huomasin, että isä oli myös hieman humalassa.
Meillä ei ollut puhelinta saaressa ja isä sanoi illalla, että käy naapurissa soittamassa yhden puhelun..siinä kesti aika kauan enkä muista mitä sitten tapahtui. Seuraavana aamuna isä sanoi, että äiti tulee hakemaan minut  kotiin. Ihmettelin, että miksi? Oli vasta lauantai ja minun piti olla vielä toinen yö isän luona? Isä haki äidin saareen ja sanoi minulle, että mene vaikka souteleen joksikin aikaa kun isä puhuu äitin kanssa. Olin pettynyt ja surullinen. Ihmettelin, että mikähän nyt on??
Äidin kanssa lähdimme kotiin ja en muista oliko sama ilta vai seuraava päivä kun olin olohuoneessa ja puhelin soi. Äiti vastasi ja sanoi puhelimessa: No nytkö se sen sitten teki?! Minulla tuli pala kurkkuun, tuntui etten pysty hengittään. Sama tunne tulee vielä joskus aikuisenakin. Tuntuu kuin kurkku turpoaisi umpeen. Äiti muistaakseni itki, mutta mitään ei puhuttu. Tiesin kuitenkin, että isä oli kuollut.. Nyt samalla kun kirjoitan tätä minulla alkaa käymään kurkkuun ja niskoihin, huomaan myös, että ahdistaa..Isäni siis hirtti itsensä.
Tästä päivästä alkoi n.10v kestävä aika etten edes maininnut sanaa isä. Itsemurha oli häpeä eikä siitä puhuttu. Elettiin niinkuin isää ei olisi koskaan ollutkaan. Kukaan ei kysynyt miten voin eikä lohduttanut pientä lasta. Mikä pahinta, luulin, että isä tappoi itsensä sen vuoksi etten saanut häntä nauramaan vitseilläni ja hyvälle tuulelle. Jos olisin saanut niin ehkä hän ei olisikaan hirttäytynyt...

1.terapia: lapsuus

Ensimmäisellä terapeutti käynnilläni sovittiin, että käyn rehellisesti elämäni läpi jotta terapeutti saa mahdollisimman hyvän kuvan millaista minulla on ollut. Hän painotti kuitenkin sitä ettei me jäädä vellomaan lapsuuden asioihin, vaan keskitymme tähän hetkeen ja tulevaisuuteen mikä kuulosti minustakin mukavalle. Alotimme siitä kun olin n. 8v ja isäni kuoli, mutta nyt jälkeenpäin tajusin, että ongelmia oli jo sitä ennen ja siitä ajastakin täytyy kertoa joten kerron ne ensikerralla. Käyn viikon tai kahden välein puhumassa 1,5h kerrallaan joten aika tiivistä tahtia mennään. Eli kirjoitan nyt ajasta ennekuin isäni kuoli..mitä siitä nyt satun muistamaan.

Meillä oli paljon eläimiä kotona. Rakastan vieläkin eläimiä ja olen aina sanonut, että ne ovat pelastaneet minut aikoinaan kun ei ollut ketään aikuista johon olisi voinut turvautua. Eläimet lohdutti ja antoi turvaa pienelle tytölle. Olin isäni tyttö. Ajelimme mopolla metsäteitä joelle ja sieltä veneellä merelle kalalle. Saatoin onkia kaloja vaikka koko päivän. Isäni äiti asui saaressa jossa vietimme paljon aikaa. Mummu oli ihanan rakastava ja teki hyvää ruokaa ja huolehti kaikesta. Saaressa oli hyvä olla ja siellä leikin serkkujeni kanssa kesät ja olin mummulla hoidossa kun isä ja äiti olivat töissä.
Isä ja äiti tappelivat paljon ihan fyysisestikkin ja viikonloppuisin isä joi paljon eikä tiedetty milloin hän tulee kyliltä takaisin kotiin. Kun isä tuli kotiin kännissä hän oli yleensä pahalla päällä ja alkoi tappelemaan äidin kanssa. Monet monet kerrat äiti nappasi minut ja isosiskoni sängyistä ja ajoimme yöllä isää pakoon tätien luokse. Isä uhkasi humalassa tappaa meidät kaikki ja äidin piti piilottaa haulikko ettei isä löydä sitä. Meille äiti kävi sanomassa, että leikkikää nukkuvaa ja älkää häiritkö isää. muistankin, että harjoittelin monesti sängyssä hengityksen pidättämistä ja paikoillaan oloa jotta osasin sen tehdä sitten kun äiti käski. Edelleenkin metsästysaseet saa ihoni kananlihalle ja haluan, että ne säilytetään osina eikä kokonaisina. Tässä tietenkin syynä se, että jos mieheni haluaisi tappaa meidät (mitä ei tietenkään oikeasti tapahdu), niin se joutuisi ensin kokoaan aseen ja silläaikaa me pääsemme pakoon..Muistan myös lapsuudesta sen, että kerran äiti toi painavan haulikon hädissään minulle ja sanoin, että piilota se nopeasti johonkin ettei isä löydä! Minä olin tuolloin kai 6 vuotias joten voitte vain kuvitella millainen paniikki minulla oli kun en tiennyt mihin sen laitan!!
Äiti ja isä erosi ja isä muutti saareen jossa minä kävin viikonloppuisin hänen luonaan, mutta siitä kerronkin sitten seuraavassa kirjoituksessani, koska pian eron jälkeen isäni kuoli.

Oman elämäni palapeli.

Sain joululahjaksi palapelin. Olen aina ajatellut, että olisi mukava tehdä palapelejä, mutta en ole kertaakaan aikaisemmin pystynyt keskittymään niiden tekoon. Nyt 43 v ajattelin kokeilla ja kehykset olenkin jo saanut siitä tehtyä. Palapeli on vaikea ja aikaa vievä, mutta jännästi menetän ajantajun kun alan sitä tekemään.
Olen aloittanut myös toisen palapelin joka on vielä vaikeampi ja aikaa vievämpi. Teen palapeliä omasta itsestäni. Tässä palapelissä haasteena on se, että palaset ovat tietenkin sekaisin, mutta kaikenlisäksi osa tuntuu olevan hukassakin? Minulla on kuitenkin kärsivällisyyttä, koska olen päättänyt saada ehjän ja kokonaisen omakuvani valmiiksi!

Aloitin psykoterapian ja tulen kertomaan teille siitä ja miten se auttaa minua löytämään palaset oikeille kohdille. Ehkäpä joskus jopa paljastan teille koko palapelin kunhan saan sen valmiiksi!? Mielenkiinnolla odotan mitä tuleman pitää ja kriiseily saa puolestani jo loppua ja on aika helpomman elämän mitä toivon kaikille muillekkin ihmisille. Rakkautta ja rauhaa, siinähän ne tärkeimmät :)