Viime kerralla terapiassa kerroin seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja terapeutti halusi tietää mitä sen jälkeen on tapahtunut? Kerroin, että näen paljon unia, minua on väsyttänyt paljon ja mieheni kanssa on ollut jälleen riitoja. Kotona on olut ahdistava ilmapiiri kun emme ole pystyneet mieheni kanssa keskustelemaan asioista ilman, että tulee riitaa. Terapeutti neuvoi minua kertomaan toiveista, peloista ja tuntemuksista avoimesti niin se helpottaisi toistakin osapuolta. Hän myös muistutti, että miehenikin voi olla järkyttynyt asioista mitä lukee blogissani, koska ne on niin rankkoja asioita. Hän ehdotti, että kysyisin välillä myös mieheni tuntemuksia asioista.
Puhuimme myös taipumuksestani liialliseen huolehtimiseen. Minun pitäisi kiinnittää siihen huomiota jotta en tekisi sitä enään vaan alkaisin huolehtimaan enemmän itsestäni. Sain kotiläksyä alkaa miettimään, että kun teen asioita niin haluanko niitä itse vai teenkö niitä vain huolehtiakseni/miellyttääkseni muita ihmisiä. Minun pitää myös alkaa kiinnittämään huomiota siihen miten itse puhun itselleni. Olenko ankara/vähättelevä/julma ja jos olen niin minun pitää opetella pääsemään siitä eroon ja yrittää olla itselleni rakastava ja kiltti..huh, melkoinen tehtävä, mutta terapeutti sanoi, että voi mennä vuosi tai kaksikin näiden asioiden opetteluun.
Kerroin myös siitä, että minulla on vaikea kiintyä ihmisiin. Minulla on ystäviä joista pidän, mutta en ikävöi, tarvitse enkä oikein kaipaakkaan heitä ja se on minusta outoa, koska he saattavat sanoa, että on ollut ikävä yms. Tällä hetkellä ainoat joihin olen kiinnittynyt on minun poika ja mieheni sekä eläimet, mutta ei muita. Tämä johtuu tietenkin siitä, että en ole saanut lapsena turvallista kiintymyssuhdetta omiin vanhempiin enkä siksi pysty luottamaan ja kiintymään helposti. Minulla ei ole sukulaisiakaan joita pitäisin tärkeänä. Päinvastoin, heistä on todella ikäviä muistoja. Tätini esimerkiksi kävi meillä paljon isäni kuoleman jälkeen. Hän ja äitini polttivat ketjussa tupakkaa sisällä ja haukkuivat isääni sekä muita miehiä. Meistä lapsista he puhuivat kuinka vaikeita ja ilkeitä me ollaan. Tätini tytöt arvostelivat minun pukeutumista, vartaloa, hiukset haisivat kuulemma paskalle ja naureskelivat minulle ja siskolleni. Heidän vierailut olivat niin ahdistavia, että jos näin ikkunasta heidän tulevan pihaan niin saatoin hypätä vessan ikkunasta ulos ja sukkasillaan juosta talliin hevosten luo ettei tarvi olla heidän arvostelun kohteena. Viikonloppuna kävin tervehtimässä tätiäni kun kuulemma on niin yksinäinen eikä kukaan käy. Hän on entinen opettaja, mutta nykyään eläkkeellä ja alkoholisoitunut eikä mene oikein hyvin. Olin jonkun aikaa kylässä ja kun lähdin niin osa minusta toivoi hänelle parempaa ja osa taas ajatteli, että siinäpä kärsit! Terapeutin mukaan kaikki tunteet ovat hyväksi ja niitä ei tarvitse säikähtää. Ihmetteli miksi menin tädin luo vaikka on ollut niin ilkeä minulle? Ihmettelen itsekkin...seuraavaa käyntiä ei välttämättä tulekkaan..
Äitini äiti eli mummoni joka asui naapurissa oli oikea piru naiseksi. Häneltä ei herunut mitään apua tai myötätuntoa meille. Hän kävi aina vain sanomassa, että nyt kun teidän äidillä on niin vaikeaa pitää teidän auttaa ja tehdä kotitöitä enemmän. En koskaan pitänyt häntä mummuna. Hän oli ilkeä naapurin akka jota piti vältellä mahdollisuuksien mukaan. Isäni äiti oli ihana ja rakastava eli ainoa turvallinen aikuinen joita minun lapsuudessa oli. Olen aina sanonutkin, että mummuni oli minulle enemmän äiti kuin minun oma äiti ikinä. Sitähän sanotaan, että lapsuuden vaikeuksista on helpompi selviytyä jos on edes yksi turvallinen aikuinen olemassa ja se voi olla vaikka opettaja.
Minulla se oli isän äiti <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti